Suomalaisen yhteiskuntapolitiikan suurin vale on yleinen hyvä. Sillä voi perustella aivan minkä tahansa yksilöä ja hänen oikeuksiaan polkevan poliittisen päätöksen. Ja jostain syystä se kelpaa suomalaisille, jotka tuntuvat imeneen keuhkoisinsa tämän hajuttoman, mauttoman ja irreaalisesti ilmassa leijuvan käsitteen samalla, kun nielivät äidinmaitonsa vauvoina.
Yleinen hyvä on iskostunut syvälle suomalaiseen sielunmaisemaan. Se, että suomalais-amerikkalainen toimittaja yrittää selittää amerikkalaisälymystölle, kuinka pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa ei ole kyse altruismista, yksilön oikeuksien rajaamisesta tai yleisen hyvän havittelusta, vaan oman edun tavoittelusta, on lähinnä todistus siitä, että seitsemän vuotta vieroitushoitoa holhouksesta ei riitä edes korkeasti koulutetuille suomalaisille. Kuinka se voisi riittää ns. keskivertokansalaiselle?
Viimeisin esimerkki yleisen hyvän ottamisesta poliittisen päätöksenteon perustaksi on dosentti Peter Erikssonin kirjoitus Helsingin Sanomissa siitä, kuinka kansalaisten mahdollisuuksia nauttia alkoholista ja mahdollisesti juopua pitäisi rajoittaa entisestään. Hänen ehdotuksensa varmasti uppoavat kuin kuuma veitsi voihin kaikkien sellaisten poliitikkojen mielissä, jotka edelleen uskovat siihen, että on olemassa yksi yhteinen ja yleinen hyvä ja oikea. Monet kansalaisetkin sen uskovat.
Tällaista suurta kaikkia koskevaa haastetta tai unelmaa ei kuitenkaan enää ole olemassa muualla kuin indoktrinoiduissa mielissä. Yhteiskunta on atomisoitunut. Haasteet ja unelmat ovat muuttuneet yksilöidyiksi. Jostain kumman syystä tämä on yllättänyt tutkijat, päätöksentekijät ja muut mielipidevaikuttajat.
Itse en usko, että yleistä hyvää on koskaan ollutkaan, mutta ihmisten mahdollisuudet toteuttaa omia toiveitaan, vaatia oikeuksiaan ja taistella unelmiensa puolesta ovat olleet taloudellisista syistä rajatummat. Se, että ihmiset Suomessa ovat vaurastuneet, ei ole seurausta yleistä hyvää tavoittelevasta hallitus- tai yhteiskuntapolitiikasta, vaan siitä, että kansalaiset ovat tehneet enemmän töitä, paremmin töitä, parempia töitä ja tehneet niin yhdessä, jokainen oman etunsa puolesta eikä jonkin summittaisen abstraktin käsitteen vuoksi.
Suomessa on yleisen edun ja hyvän nimissä suljettuja sektoreita vaikka muille jakaa. Alkoholi- ja rahapelimonopolit ovat vain se jäävuoren huippu. Alkon tapauksessa kyse on holhouksesta, koska suomalaiset eivät ole riittävän älykkäitä kontrolloimaan itse itseään, kuten lähes kaikki muut eurooppalaiset kansat ovat. Rahapelimonopolin tapauksessa monopolilla rahoitetaan erilaisia kansalaisjärjestöjä, jotka edustavat yleistä hyvää. Näin siitäkin huolimatta, että monopolilla ei saisi olla rahoituksellisia tavoitteita. Rahapelihaittoja monopoli ei sen sijaan ole onnistunut taittamaan.
Olen kurkkuani myöten täynnä sitä omahyväisyyttä ja itsetyytyväisyyttä, joka suomalaisessa yleisen hyvän yhteiskunnassa pesii. Sen näkee suomalaisten suhtautumisessa itselle vieraisiin asioihin, olivatpa ne pakolaisia, valtioita tai toimintamalleja. Sen näkee poliitikkojen kaipuussa jonnekin menneisyyteen, jossa kaikki olivat, tai ainakin näyttivät olevan, liikuttavan samaa mieltä kaikesta yleisen hyvän nimissä.
Yleisen hyvän ei pidä olla vientituote – sen ei pitäisi olla enää tuote edes suomalaisten pitämiseksi aisoissa niin, että poliitikot voivat sumplia omien eturyhmiensä puolesta tällä tekosyyllä. Kansalaisten aliarvioinnin on loputtava. Yleinen hyvä on itseään ruokkiva hirviö, joka lopulta syö alamaisensa.