Helmi-mummu täytti joulupäivänä 95-vuotta, ja olin kovin onnellinen minäkin. Tädin mies juhli Tapanina 80-vuotispäiviään. Kuudessa päivässä ramppasin vaimoni kanssa lähes tuhat kilometriä lumetonta Suomea, yövyimme neljässä hotellissa ja väsyimme. Joulu on sellainen.
Mutta on puhuttava myös muusta. Ja se muu ei ole lumenpuute tai liian lämmin ilma, poikkeuksellisen aurinkoinen sää – siis sen neljän tunnin ajan, jonka päivä siellä kestää, eikä se kiire, joka on kaltaisillani matkustavaisilla.
Se muu on esimerkiksi se kiire ja höyry, joka Suomessa tuntui olevan vallalla kaikilla, jotta sitten voi olla kolme päivää suljettujen ovien sisällä tekemättä muuta kuin syödä, juoda ja mahdollisesti riidellä. Tämä joulustressi, joka sitten purkautuu täydellisenä mitääntekemättömyytenä, on minulle ajatuksena yhtä hölmö kuin armeijassa oleva kiire päästä odottamaan toimettomana. Jos se stressi edes huipentuisi johonkin aktiiviseen, saattaisin sen käsittää. Mutta ei. Kiire, että pääsee istumaan sohvalle syömistä odottamaan ja sitten myöhemmin istumaan sohvalle ylensyöneenä…
Se muu on myös sitä, että Suomesta annetaan kuva maailmalla joulumaana, mutta todellisuus on kaukana tästä postikortti-ihanteesta. Olen viettänyt jouluja neljässä maassa. Vain Suomessa joulutori on kiinni jouluna. Itse asiassa joulutoria oltiin purkamassa jo 22.12. ennen kello yhdeksää illalla, kun olimme juuri saapuneet Helsinkiin. Olin tyrmistynyt. Niin oli myös vaimoni – mutta hän ei kuitenkaan ollut tavattoman pettynyt. Kokeneena Suomen-matkaajana hän tietää jo, että Suomessa ei kuitenkaan jouluna mikään ole auki, joten joulutorinkin kiinni oleminen oli jotensakin loogista.
Vaimoni myös ymmärsi hyvin, että Espan ravintoloista yli puolet oli aatonaatonaattona illalla kiinni. Ja hän myös tiesi hyvin, että parhaassa tapauksessa ne aukeaisivat vasta Tapaninpäivän jälkeen. Mutta epäilen, että moni ensikertalainen ulkomailta Suomeen jouluksi tullut ei ehkä ymmärrä. Kun palasimme myöhään illalla 27.12. stadiin, kaikki auki olevat helsinkiläisravintolat, jotka lyhyellä kävelyllämme näimme, olivat kuin pultilla täynnä. En pitänyt sitä ihmeenä, sillä suomalaiset olivat varmaankin kyllästyneet laatikoihinsa ja kinkkuun – ja ulkomaalaiset turistit olleet kolme päivää paastolla, kun Suomi vietti ”joulurauhaa”.
Ja kun siitä muusta nyt puhutaan, niin puhutaan nyt myös siitä Helsingin keskustan hotellista, joka meni kiinni 23.12. klo 12 koko loppuvuodeksi. Ei siinä paljon design tai loistava aamupala auta, kun kello 11 kuulee respasta, että tunnin kuluttua on lähdettävä, eikä matkalaukkuja voikaan jättää talteen edes siksi ajaksi, että käy hakemassa vuokra-auton alleen.
Hauskinta – ja ehkä epätoivoisinta – oli sitten, kun olin päässyt Keski-Suomeen ja asettunut siellä kolmeksi päiväksi paikoilleni. Helmi-mummun mentyä pehkuihin kotonaan aattoillan päätteeksi lähdin vaimoni, siskoni ja hänen hollantilaismiehensä kanssa jouluhotelliimme. Sen jouluaattokaraoke oli kuin parhaasta Kaurismäen leffasta. Yksi lauloi nuotin vierestä estradilla punakeltaisessa, mutta jotenkin kelmeässä valossa. Kaksi paria tanssi poski poskessa tangoa hämärällä tanssilattialla, ja kolme pientä pöytäkuntaa joi olutta. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, että ei Kaurismäki ole tehnyt taide-elokuvia, vaan dokumentoinut Suomea ulkomaalaislle.
Suomen joulu on ihana, suomalaisille, tai ainakin joillekin suomalaisille. Se on kuitenkin niin raskassoutuinen, että täydellistä joulukulttuuri-immersiota voi suositella vain kokeneille ja kovahermoisille ulkomailta tuleville matkailijoille. Muille on ehdotettava reissua suuressa joukossa, jossa keskustelu soljuu ilman puolen minuutin taukoja edellisen puhujan lopetettua lauseensa, sellaiseen kohteeseen, jossa on muutakin tekemistä kuin kävely järven ympäri kaamoksessa.
Oikein hyvää uutta vuotta kaikille!